Volter Kilpi ja Saaristosarja

Volter Kilven kirjailijanura alkoi vuonna 1900 Batsheballa, symbolisimin ja uusromantiikan merkeissä. Tuo ura katkesi kuitenkin lähinnä taloudellisiin vaikeuksiin jo vuonna 1903, Antinouksen, Kilven kolmannen omia kokeellisia uriaan uurtelevan kaunokirjallisen teoksen ilmestyttyä. Kirjastonhoitajaksi siirtynyt Kilpi esiintyi julkisuudessa harvakseltaan arvostelijana ja painavien kansallisten puheenvuorojen käyttäjänä, mutta ei enää kaunokirjailijana. Tämä näennäinen luopuminen kirjailijanurasta oli kuitenkin vain tilaisuuden odottelua. Läpi pakollisen vaikenemisen vuosien Kilpi koki elämäntehtäväkseen nimenomaan kirjailijan työn.

Kun taloudellisesti turvattu mahdollisuus kirjoittamiseen järjestyi vuonna 1924, Kilpi alkoi luonnostella lapsuudenmuistoihinsa pohjaavaa teossarjaa, jota hän oli mielessään hautonut jo vuosien ajan. Tämän sittemmin Saaristosarjaksi kehkeytyneen teoskokonaisuuden ideointivaihe juontaa juurensa jo ainakin vuodesta 1919 ja seuraa Kilven kansallisten pohdintojen vaihetta, joka sai ilmennyksensä teoksissa Kansallista itsetutkistelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä (1918). Myös näiden pohdintojen jälki näkyy vielä Saaristosarjan teemoissa.

Selvästi jo Saaristosarjan hahmotteluvaiheeseen kuului kaksiosainen artikkeli "Kustavin muinaisia" vuodelta 1920, jossa Kilpi muistoihinsa ja Kustavin historiaa koskeviin tutkimuksiinsa nojautuen hahmottelee Kustavin vanhaa elämää, erityisesti talonpoikaispurjehduksen kukoistuskautta pitäjässä. Vuonna 1924 hän sitten muistojensa ja tietojensa raaka-aineiston pohjalta alkoi kirjoittaa varsinaista saaristoaiheista romaania, jonka keskusaiheena oli parkkilaivan rakentaminen pitäjään. Parkkilaivan rakentamisen vaiheiden ja vaikutusten kuvaamisen kautta oli tarkoitus valottaa pitäjän elämän eri puolia ja nimenomaan pitäjän erilaisia ihmisiä ja sosiaalisia kerrostumia.

Alkuluonnoksissa Kilpi turvautui realistisen romaanin kerrontaan, jota värittää henkilöiden runsas jutunkerronta. Myöhemmin, v. 1927, Kilpi kuitenkin oivalsi henkilöiden elämän sisäisen kuvauksen mahdollisuudet ja keksi rakenneperiaatteen, josta sitten tulikoko Saaristosarjalle leimallinen. Sen mukaan kerronta kiertyy yhden ainoan tilanteen ympärille avautuen ajassa ja tilassa ennen muuta henkilöiden juttujen ja sisäisten monologien kautta. Samalla kerronnan mittakaava muuttuu: kuvauksen kohde nähdään nyt kaikissa mikroskooppisissa yksityiskohdissaan. Toisaalta tyylin metamorfoosi johtaa normaalikerronnasta lyyrisiä keinoja – kuvakieltä, rytmiä, soinnuttelua – näkyvästi käyttäväksi eepostyyppiseksi kerronnaksi. Edelleen samalla kun henkilöiden maailman konkreettiskansanomainen jutustelu lyyristyy, kertoja puolestaan omaksuu saman kielen: sulautuu henkilöiden maailmaan.

Aluksi tällä tekniikalla syntyi kaksi novellia, Aurinkotytin tanssi 1927 ja Merimiehen leski 1928, mutta muokatessaan Vaasan kapteenin tarinaa eli Albatrossin tarinaa uuteen uskoon v. 1929 Kilpi oivalsi, miten uusi Alastalon salissa on rakennettava. Vanha `Alastalon salissa` -luonnos, joka oli ajateltu vain yhdeksi parkinrakennusromaanin kohtaukseksi, laajeni ja imi sisäänsä muuta parkinrakennusromaanin kohtaukset. Näin koko 900-sivuinen romaani ulkoisesti tuli asetetuksi kuuden tunnin, yhden paikan ja yhden toiminnan rajoihin. Perinteisen tarinankerronnan sijaan astui modernistinen tilanteen heijastelu.

Kun Alastalon salissa valmistui kesällä 1933, Kilpi ryhtyi välittömästi muokkaamaan uudelleen sen paralleelikuvausta Ylistalon tuvassa, jonka alkuluonnos oli vuodelta 1926, ja vielä sen viimeistelemättömiä novellistisia ihmiskuviaan, Kaaskerin Lundströmiä ja Jäällävaeltajaa. Näin valmistui Pitäjän pienempiä painokuntoon vuonna 1934. Nyt Kilpi saattoi aloittaa sarjansa kolmannen osan, Kirkolle-romaanin hahmottelemisen. Tästä ei ollut olemassa aiempia luonnoksia; se on kokonaan syntynyt vuosina 1934―1936. Sen ilmestyminen alkuvuodesta 1937 täydensi Saaristosarjan siksi kokonaisuudeksi, johon Kilpi katsoi ammentaneensa kaiken oleellisen kotiseutunsa ja muistojensa maailmasta. Tähän aihepiiriin hän ei enää aikonut palata, eikä palannut. Kertomisen kehä umpeutui siellä missä se oli lähtenyt liikkeelle: se eteni Kirkkomaa-prologin muistoissa esiin manattujen vainajien heräämisestä heidän häipymiseensä kertojan näköpiiristä samalla kirkkomaalla Kirkolle -romaanin lopussa. Kilpi itse palasi nuoruutensa raamatullisiin aihepiireihin: Saaristosarjan jälkeen syntyi teos Suljetuilla porteilla v. 1938. Se jäi hänen viimeiseksi loppuunsaatetuksi työkseen.

Kilpi sairastui syksyllä 1938 kesken yritystään luoda Gulliver nykypäivään katsomaan kriittisin silmin modernia massayhteiskuntaa. Hän kuoli 13.6.1939 ehtimättä saattaa tätä viimeistä teostaan valmiiksi.

Pirjo Lyytikäinen